Why do bad things happen to good people?

Elämä on välillä ihan kauhean epäreilua. Olen nyt lyhyen ajan sisällä kuullut huonoja uutisia kolmelta rakkaalta ihmiseltä, jotka eivät todellakaan olisi ansain-neet kohtaamiaan koettelemuksia. Ei sillä, että kukaan varsinaisesti ansaitsisi huonoja asioita, mutta nämä ihmiset ovat kaikki erityisen hyväsydämisiä ja joutuneet jo muutenkin selviytymään monista vaikeuksista. Lisäksi he ovat kaikki ihmisiä, joilta olen saanut valtavasti tukea ja joiden puoleen tiedän voivani aina kääntyä. Niinpä tuntuukin erityisen pahalta nähdä heidän kärsivän. Tilanne on inhottava myös sen takia, että kun muilla menee huonosti, minun on vaikeampi iloita siitä, että olen itse ruvennut voimaan paremmin. Toisaalta nyt minulla on vielä enemmän syytä tsempata, sillä haluan pystyä auttamaan ystäviäni parhaani mukaan. Ehkä tämä onkin jonkinlainen merkki siitä, että nyt on minun vuoroni olla vahva.

"Tää menee niille, joil on paha olla,

kun elämä lyö sata-nolla.

Oon ollu ristiaallokossa siinä veneessä.

Nyt aurinko paistaa, horisontti siintää edessä."

30/365 iloista asiaa

Edellisessä postauksessa kerroin, että aion vuoden ajan kirjata jokaisesta päivästä ylös jonkin positiivisen asian. Olen tehnyt tätä nyt 30 päivää ja löytänyt elämästäni vaikka minkälaisia pieniä ja vähän suurempiakin ilonaiheita. Tähän mennessä tehtävä on ollut varsin helppo, sillä kesä on sujunut todella hyvin. Toki huonojakin hetkiä on ollut, mutta kokonaisuudessaan olen voinut paremmin kuin aikoihin. Keväällä en todellakaan olisi uskonut, että tällainen muutos on mahdollinen!

Minua ilahduttaneet asiat löytyvät nyt myös täältä.

22

Täytin tänään 22 vuotta. Usein minua kuitenkin luullaan ikäistäni nuoremmaksi, ja välillä minun on itsekin vaikea uskoa, että olen jo yli kaksikymppinen. Syömis-häiriö ja masennus ovatkin lohkaisseet sen verran suuren osan nuoruusvuosistani, että monia asioita on jäänyt kokematta; en ole esimerkiksi koskaan seurustellut, ja juhliminen on jäänyt varsin vähälle. Suurimmaksi osaksi kahleet ovat olleet pääni sisällä, mutta myös osastojaksot ovat rajoittaneet elämääni. Toisaalta kokemukseni ovat saaneet minut ajattelemaan monia sellaisia asioita, joita yleensä ehkä mieti-tään vasta hieman vanhempana. Olen pohtinut paljon omia arvojani ja sitä, mitä oikeasti haluan elämältäni. Mikä on minulle tärkeää ja minkälainen ihminen haluan olla?

Viime vuosina olen kuitenkin aivan liian usein ajatellut tekeväni tai kokevani asioita sitten kun olen terve. Olen tuhlannut aikaa odottamalla hetkeä, jolloin olisin valmis luopumaan anoreksiasta tai jolloin masennus katoaisi taianomaisesti. Nyt olenkin päättänyt, että menetettyjen mahdolisuuksien suremisen ja tulevaisuudesta huolehtimisen sijaan opettelen oikeasti keskittymään tähän hetkeen. Niinpä aion tästä päivästä eteenpäin pysähtyä joka ilta miettimään vähintään yhden hyvän asian kuluneesta päivästä. Jatkan tätä vuoden ajan ja pyrin saamaan kasaan 365 erilaista positiivista ajatusta tai asiaa elämästäni. Kyseessä voi olla esimerkiksi uusi oivallus, kuva mukavasta hetkestä tai pelkkä yksittäinen sana - kunhan siihen sisältyy jotain hyvää kyseisestä päivästä. Aloitan asialla, jota ajattelin tänään nauttiessani syntymäpäiväni kunniaksi ihanan lounaan kotini lähellä sijaitsevassa nepalilaisessa ravintolassa:

Ruoan ei tarvitse olla vihollinen. 

Tilannekatsaus

Mitä pääsiäisen jälkeen tapahtui ja missä nyt mennään?

HOITOKUVIOT

Tapasin psykologin heti pääsiäisloman jälkeen ja kerroin hänelle henkisestä romahduksestani. En kuitenkaan uskaltanut sanoa, että voisin sittenkin jäädä sairaslomalle, jota lääkäri oli edellisessä tapaamisessamme ehdottanut ja josta olin jyrkästi kieltäytynyt. Sairasloma ei siis koskaan toteutunut. Lisäksi olen ollut tuon huhtikuisen psykologikäynnin jälkeen kokonaan ilman hoitokontakteja, sillä jouduin perumaan sekä toukokuulle varatun psykologiajan (töiden takia) että kesäkuulle varatun lääkäriajan (lomamatkan takia). Minua kehotettiin varaamaan uusi lääkäriaika Suomeen palattuani, mutta eipä ole tullut varattua. Olisi varmaan pitänyt, mutten ole kokenut sille juurikaan tarvetta - eikä kukaan ole soitellut perään. Tällä viikolla voisin kuitenkin hoitaa asian, sillä reseptejä pitää pian uusia. Saa nähdä, miten ja missä hoitoni tulee syksyllä jatkumaan.

OPISKELU JA JÄRJESTÖTOIMINTA

Vaikka en keväällä jäänytkään sairaslomalle, pyysin terveydellisiin syihin vedoten lisäaikaa muutaman koulutehtävän tekemiseen. Suurta ahdistusta aiheuttaneiden kirjallisten tehtävien lykkääminen helpotti huomattavasti oloani, ja pystyin keskittymään rauhassa kevään viimeiseen tenttiin. Juhannuksena sain vihdoin kirjoitettua oppimispäiväkirjan loppuun, ja syksyyn mennessä pitäisi vielä kirjoittaa yksi essee. Tärkeintä on kuitenkin se, että sain lukuvuoden aikana kasaan tarpeeksi opintopisteitä: loppujen lopuksi niitä kertyi tasan 50. Se on kymmenen vähemmän kuin viime vuonna, mutta onneksi minulla ei ole mikään kiire valmistua.

Järjestötoimintaan osallistuminen ja erilaisten luottamustehtävien hoitaminen ovat varmasti osaltaan hidastaneet opiskelutahtiani, mutta samalla estäneet minua eristäytymästä opiskelijayhteisöstä. Keväällä työmäärää ja stressiä lisäsi se, että sekä ainejärjestöllämme että tiedekuntajärjestöllämme oli kymmenvuotisjuhlat, joissa riitti valmisteltavaa. Molemmat juhlat onnistuivat kuitenkin paremmin kuin hyvin, ja niistä jäi paljon mukavia muistoja, vaikka syömishäiriöiset ajatukset kieltämättä hieman varjostivatkin tunnelmaa. Toivon todella, ettei minun ensi vuonna enää tarvitse murehtia, näytänkö puvussani lihavalta tai liian laihalta, voinko syödä pääruoan kokonaan tai huomaavatko muut, jos en koske jälkiruokaan.

SYÖMINEN, PAINO JA KEHONKUVA

Tällä hetkellä syön siinä mielessä riittävästi, etten joudu kärvistelemään nälässä. Yksin ollessani pitäydyn melko pitkälti samoissa, turvallisissa vaihtoehdoissa, mutta vanhempieni seurassa syön monipuolisemmin eikä esimerkiksi ravintolassa käyminen tuota ongelmia. Ristiriitaiset yritykset laihduttaa ja nostaa painoa samaan aikaan johtavat kuitenkin jatkuvasti kompromisseihin, joiden takia painoni on jo jonkin aikaa pyörinyt samoissa lukemissa ja painoindeksini keikkunut eräällä maagiselta tuntuvalla rajalla. Syömisen ja painon suhteen vallitsee siis eräänlainen kauhun tasapaino.

Mitä kehonkuvaani tulee, en ole kokaan pitänyt sitä varsinaisesti vääristyneenä, sillä en ole missään vaiheessa nähnyt itseäni ylipainoisena. Suhtautumiseni vartalooni on kuitenkin vaihdellut varsin rajusti ja vaihtelee edelleen. Välillä ärsyttää, kun housut roikkuvat päällä, mutta useimmiten toivoisin omistavani pienemmät reidet, kapeamman vyötärön ja erityisesti litteämmän vatsan. Kaikkein eniten olen kuitenkin tyytymätön siihen, ettei vartaloni ole lainkaan kiinteä tai lihaksikas vaan täynnä pehmeää ja roikkuvaa löllöä. Olenkin suunnitellut, että ostaisin syksyllä taas kuntosalikortin ja pakottaisin itseni urheilemaan. Liikunnan riemun löytämisestä en uskalla haaveilla, mutta ehkä olisin edes hieman tyyty-väisempi itseeni, jos kävisin salilla ja jumppaamassa.

MIELIALA JA JAKSAMINEN

Alkukeväästä lopetin taas kerran mielialalääkkeiden syömisen. Tällä kertaa kaikki sai alkunsa siitä, kun lääkkeeni pääsivät loppumaan ja unohdin käydä apteekissa. Parin päivän jälkeen ajattelin, että turha minun on laittaa rahaa lääkkeeseen, joka ei selvästikään poista masennusta ja ahdistusta. Pääsiäislomalla kerroin tästä äidille, ja hän oli tietenkin sitä mieltä, että romahdukseni johtui lääkityksen lopettami-sesta. Itse en kuitenkaan ollut asiasta yhtä vakuuttunut, sillä oloni oli ollut lääki-tyksen aikanakin usein kaikkea muuta kuin hyvä - en vain ollut näyttänyt sitä äidille. Aloitin lääkkeiden syömisen joka tapauksessa uudestaan, ja mielialani parani pikkuhiljaa. Uskon kuitenkin, että stressin lievittyminen vaikutti asiaan vähintään yhtä paljon kuin lääkkeet. Niin tai näin, tällä hetkellä voin henkisesti paremmin kuin pitkään aikaan. Myös fyysinen jaksamiseni on tuntunut menneen parempaan suuntaan.

SOSIAALISET SUHTEET

Talvella ja keväällä vietin suurimman osan vapaa-ajastani yksin kotona enkä jaksanut juurikaan pitää yhteyttä ystäviini. Nyt olen kuitenkin sopinut tapaamisia ja keksinyt kaikenlaista kivaa tekemistä. Viime viikolla järjestin esimerkiksi keilausillan, ja tänään kävin ostamassa itselleni ja ystävälleni liput kesäteatteriin. Ehkä alan vihdoin uskoa, että minullakin on oikeus nauttia elämästä.

KESÄLOMA JA KESÄTYÖ

Kesääni on kuulunut tähän mennessä sekä lomailua että töitä. Kesäkuun alussa vietin perheeni kanssa viikon Espanjassa, ja heti reissusta palattuamme aloitinkin kesätyöt kirjastossa. En voisi kuvitella parempaa kesätyöpaikkaa, sillä rakastan kirjoja ja tällainen siisti sisätyö sopii minulle hyvin. Lisäksi työnkuvaani kuuluu paljon lasten ja nuorten kanssa puuhailua, mikä on aivan mahtavaa. Olen töissä elokuun puoliväliin asti, minkä jälkeen ehdin vielä lomailla pari viikkoa ennen luentojen alkamista. Vaihto-opiskelijoiden tuutoroiminen tosin alkaa jo elokuun lopulla.

Hei + Moi

En ole kirjoittanut tänne mitään yli kahteen kuukauteen, vaikka mielen perukoilla on monesti kummitellut, että pitäisi. Kirjoittaminen on kuitenkin aina jäänyt syystä tai toisesta: on ahdistanut liikaa, ajatusten muotoileminen lauseiksi on tuntunut liian työläältä, ei ole ollut tarpeeksi mielenkiintoista kerrottavaa tai on oikeasti ollut muuta tekemistä.

Nyt halusin kuitenkin tulla kertomaan asian, joka tuntuu samaan aikaan sekä kielletyltä että kutkuttavan ihanalta. Tänään (ja muutamana muunakin päivänä) olen nimittäin ollut o n n e l l i n e n.

Huomenna voisin kirjoittaa enemmän kuulumisistani, mutta tässä yksi suosikki-kuvani tältä kesältä:

Iloa ja aurinkoa!

Että sellainen loma

Minun oli tarkoitus käyttää pääsiäisloma tehokkaasti koulutöitä tehden, mutta toisin kävi. Yritin kyllä kirjoittaa oppimispäiväkirjaa, mutta itkun ja ahdistuksen määrä oli niin valtava, että oli pakko luovuttaa. Olen oikeastaan jo muutaman viikon ajan lähennellyt jonkinlaista romahduspistettä ja purskahdellut itkuun niin kotona, ratikassa kuin koulussakin. Nyt se lopullinen romahdus sitten tapahtui, ja päätin eilen äidin kanssa käymieni keskustelujen jälkeen suostua lääkärin ehdotukseen sairaslomasta. Hävettää ja tunnen itseni laiskaksi (varsinkin kun tämän lukuvuoden opintopistemäärä on jäänyt ihan liian pieneksi), mutta toisaalta ymmärrän, ettei opiskelun ole tarkoitus tuntua näin raskaalta.

Pieni hengähdystauko varmasti helpottaa oloa hetkeksi, mutta se onkin sitten eri asia, miten oppisin laskemaan vaatimustasoani ja suhtautumaan opiskeluun edes vähän rennommin. Olen aina tavoitellut koulussa hyviä arvosanoja, mutta lukiossa suorituspaineista tuli todellinen ongelma. Samaan aikaan alkoi myös syömis-oireiluni, joka edelleen pahenee aina koulustressin lisääntyessä. Näin ei kuitenkaan voi jatkua, sillä ei siinä ole mitään järkeä, että olen noin kerran vuodessa sairas-lomalla ahdistuksen, masennuksen ja/tai liian alhaisen painon takia.

Onko teillä kokemusta siitä, miten suorituspaineita saisi vähennettyä?

Ihmiset säteilevät kevättä,

mutta minä en (o)saa olla onnellinen.

Enkä mitään muutakaan

mukavaa.

Luentosalista voi paeta vessaan itkemään,

mutta miten pääsisi pakoon itseään?

Tein ruokaa...

...ihan vain itselleni ja täysin omasta aloitteestani.

...vaikka olisin voinut korvata aterian proteiinipatukalla tai käydä ostamassa salaatin, jonka tarkan kalorimäärän olisin tiennyt.

...ja söin annokseni ilman turhaa vetkuttelua tai oheistoimintaa.

Ihan hyvä suoritus siis :)

Laatuaikaa läheisten ja lätkän parissa

Suurin osa teistä varmasti tietää, miten sosiaalisesti syrjäyttäviä sairauksia syömishäiriö ja masennus voivat olla. Itse koin tämän alkuvuodesta jälleen hyvin voimakkaasti, kun koulustressi painoi päälle ja pahensi oireiluani. Vaikka syömi-sen vähentäminen tuntuikin tuolloin hyvältä (tai ehkä pikemminkin ainoalta) ratkaisulta, huomasin kyllä, miten se heikensi sekä fyysistä että psyykkistä jaksa-mistani. Olin jatkuvasti väsynyt, ärtynyt, nälissäni ja kylmissäni, eikä minua juurikaan huvittanut olla kenenkään kanssa tekemisissä. Tuttujen kasvojen näke-minen yliopiston käytävällä tai bussipysäkillä tarkoittikin huonoa tuuria, sillä kaikki sosiaalinen kanssakäyminen vaati ylimääräistä ponnistelua. Muiden seuras-sa syöminen oli ehdoton no-no, ja muutenkin olisin halunnut sulkea silmäni laihoilta ja urheilullisilta ihmisiltä, joita näin jatkuvasti ympärilläni. Lisäksi ystävien tapaaminen olisi vienyt aikaa lähes pakonomaiselta opiskelulta, enkä kokenut ansaitsevani mitään, mistä olisi tullut hyvä mieli. Vanhempien luona käymistä välttelin myös ahkerasti, sillä heidän seurassaan olisin joutunut syömään ateriasuunnitelman mukaan - tai vaihtoehtoisesti kohdannut hyvin epämiellyt-tävän ristikuulustelun koskien syömistäni. Neljän seinän sisään linnoittautuminen tuntui siis varsin perustellulta, vaikka toisaalta tunsinkin itseni usein yksinäiseksi ja toivoin, että joku huomaisi, miten huonosti voin.

Vielä muutama viikko sitten sanoin psykologille, etten muista, milloin olisin viimeksi tuntenut oloni oikeasti hyväksi. Nyt tällaisia hetkiä on kuitenkin alkanut taas ilmestyä. Stressin helpottamisen myötä mielialani on ollut viime aikoina huomattavasti parempi, minkä ansiosta olen jaksanut viettää taas enemmän aikaa perheeni ja ystävieni kanssa. Sen sijaan, että olisin esimerkiksi istunut yksin kotona television ääressä, olen seurannut jääkiekkoa erilaisissa kisakatsomoissa ja tuntenut pitkästä aikaa oikeasti eläväni. Tällaisina hetkinä todellinen persoonani on päässyt esiin sairauksien takaa ja olen pystynyt vähäksi aikaa unohtamaan ongelmani.

Täytyy myöntää, että ruoka ja vaaka hallitsevat elämääni edelleen melko vahvasti, mutta pientä edistystä on tälläkin saralla sentään tapahtunut. Todisteena tästä voin ylpeänä kertoa, että kävin viime viikolla perheeni kanssa syömässä kolmen ruokalajin illallisen Senaatintorilla sijaitsevassa Sunn-ravintolassa. Kyseessä taisi olla peräti toinen kerta koko elämäni aikana, kun söin alku-, pää- ja jälkiruoan samalla kertaa. Olin etukäteen antanut itselleni luvan nauttia ateriasta, ja niin myös tein! Annokset olivat onneksi kohtuullisen kokoisia eikä niitä tarjoiltu aivan peräkkäin, joten kauheaa ähkyä ei tullut. Sitä paitsi ruoka oli todella hyvää!

Parempia hetkiä

Vihdoin pystyn rehellisesti sanomaan, että olen voinut muutaman päivän ajan paremmin. Ahdistus on hellittänyt otettaan, ja olen syönyt järkevämmin. Eilen jaksoin jopa hieman panostaa ulkonäkööni eli valitsin aamulla kivat vaatteet ja laitoin vähän meikkiä. Lisäksi tänään tuntui hämmästyttävän hyvältä syödä vatsa kunnolla täyteen. Ehkä elämässä on sittenkin toivoa.

Koulussa meidän piti eräällä kurssilla lukea kaunokirjoja ja pitää muille kirja-vinkkauksia. Tarinoihin uppoutuminen oli hyvin rauhoittavaa ja sai minut muista-maan, miten ihanaa lukeminen voi olla. Niinpä kävin tänään Suomalaisessa kirjakaupassa ostamassa itselleni kolme pokkaria 12 eurolla. Odotan jo innolla, että pääsen lukemaan näitä!

Huomenaamulla onkin muuten jännät paikat, kun miesleijonat pääsevät vihdoin pelaamaan. Onneksi minulla alkaa luento vasta klo 12.30, joten ehdin juuri sopi-vasti katsoa matsin ennen sitä :)

Epämääräinen tyhjyys

Kuluneiden viikkojen aikana olen monta kertaa halunnut tulla kirjoittamaan ja purkamaan ajatuksiani. Joka kerta olen kuitenkin päätynyt siihen lopputulokseen, ettei minulla ole mitään järkevää sanottavaa - tai edes vähemmän järkevää. Eikä ole kyllä vieläkään, mutta kirjoitanpa nyt silti.

En oikein tiedä, miten kuvailisin olotilaani, mutta turta ja turha voisivat olla sopivia sanoja. Elämä kulkee eteenpäin, ja minä pyristelen mukana, kun en muutakaan voi. Yritän suoriutua koulutehtävistä ja muista velvollisuuksista, mutten jaksa innostua oikein mistään. Sen sijaan väsyn ja ärsyynnyn helposti, välttelen ylimääräistä sosiaalista kanssakäymistä ja käperryn yhä enemmän itseeni. Inhoan peilikuvaani, mutta vielä enemmän inhoan sitä, että olen taas antanut itseni luisua tähän. En minä oikeasti ole tällainen, enhän..?

Elämää

Eilen

kävin tapaamassa psykologia. Hän oli siinä käsityksessä, että hoitoni sh-polilla lopetettiin, koska parannuin syömishäiriöstä. Jouduin hieman korjaamaan.

Tänään

oli niin kylmä, että teki mieli itkeä. Onneksi sisällä voi käpertyä kiinni patteriin.

Huomenna

menen äidin kanssa syömään. Stressaa, koska en vielä tiedä, mihin menemme ja mitä syön.

Kaaoksen keskellä

Pari viime päivää ovat olleet aivan hirveitä. Aamusta iltaan mielessäni on pyörinyt vain kahdenlaisia ajatuksia, joista toiset ovat koskeneet ruokaa ja laihduttamista ja toiset kaikkia niitä asioita, jotka pitäisi saada hoidettua. Olen ollut hyvin väsynyt ja itkuinen, ja pienetkin asiat ovat vaatineet suurta ponnistelua. Välillä olen vain istunut lamaantuneena sohvannurkassa, kun itse luomani paineet ovat tuntuneet niin musertavilta. Olen ajatellut, etten yksinkertaisesti kestä enää, ja laihdutta-minen on tuntunut ainoalta pakokeinolta tästä kaaoksesta. Jos laihdutan kymmenen kiloa, minulla on lupa olla väsynyt. Silloin ei tarvitse jaksaa. Jos laihdutan kymme-nen kiloa, voin mennä osastolle tai kuolla ennen sitä.

Tällä hetkellä oloni on jo hieman parempi, mutten kuitenkaan ole kovin luotta-vainen tulevan suhteen. En tiedä, miten tulen selviämään opinnoista, kun epä-onnistumisen pelko tuntuu jatkuvasti vain kasvavan. Tänäänkään en uskaltanut mennä tenttiin, koska en ollut mielestäni lukenut tarpeeksi. Muutenkin kaikki tuntuu kauhean raskaalta, kun arvostelen itseäni koko ajan. On siis turvallisempaa olla kokonaan yrittämättä.

Perjantaina menen tapaamaan uuden poliklinikan psykologia ensimmäistä kertaa. Saa nähdä, mitä siitäkin tulee. Toisaalta on helpottavaa päästä pitkästä aikaa puhu-maan näistä asioista jonkun kanssa, mutta toisaalta koen, ettei minulla ole mitään oikeutta valittaa. Toisilla on sentään oikeita ongelmia, mutta minä olen vain tyhmä ja laiska.

There's nothing like Notting Hill

Kuten jo mainitsin, pääsin joululomalla piipahtamaan myös Lontoossa. Olimme reissussa koko perheen voimin, mikä oli välillä melko hermoja raastavaa, mutta kokonaisuudessaan matka oli oikein mukava. Koska Lontoon kuuluisimmat nähtä-vyydet olivat minulle ja äidilleni jo tuttuja muutaman vuoden takaa, keskityimme tällä kertaa lähinnä kaupungilla kiertelyyn ja alelöytöjen tekemiseen (normaali-hintaisiakin tuotteita tuli tosin ostettua). Lisäksi kävimme West Endissä katsomassa Queenin musiikkiin perustuvan We Will Rock You -musikaalin. Kenties parhaiten mieleeni jäi kuitenkin Notting Hill, joka osoittautui hyvin hurmaavaksi alueeksi. Tässä hieman valokuvia kyseisestä kaupunginosasta:

Paluu arkeen

Reilun kahden viikon joululoma on nyt ohi, ja huomenna alkaa uusi periodi yliopistolla. Oikeastaan odotan tulevia kursseja ihan innolla, mutta kaikki muu kouluun liittyvä tuntuu tällä hetkellä hyvin vastenmieliseltä. Jostain syystä erilaiset luottamustehtävät, joita olen itselleni haalinut, eivät enää tunnu mielekkäiltä. En myöskään jaksaisi nähdä tuttuja ja vaihtaa lomakuulumisia, vaan olisin mieluum-min yksin. En oikein ymmärrä, mistä tämä henkinen väsymys ja alakuloisuus johtuu, sillä viimeiset pari viikkoa ovat olleet oikein onnistuneita: vietin koko loman perheeni seurassa, sain levättyä ja söin paremmin kuin aikoihin. Lisäksi pääsin käymään Lontoossa, joka on yksi lempikaupungeistani. Silti minulla on jotenkin turta olo.

Tällä hetkellä päässäni pyörii lähinnä, että loman aikana olisi pitänyt opiskella enemmän ja syödä vähemmän. Tiedän, että painoni on noussut, sillä äiti vahti jälleen tarkasti syömisiäni. Hänellä on tapana herättää minut joka aamu aamu-palalle ja katsoa, että syön viisi kertaa päivässä edes suurin piirtein ateria-suunnitelman mukaan. Riitojen välttämiseksi en yleensä pistä hirveästi vastaan, vaan lohduttaudun sillä ajatuksella, että pian saan taas syödä oman mieleni mukaan. Kaikesta ärsyttävyydestään ja ahdistavuudestaan huolimatta äidin vahtiminen on tavallaan myös aika helpottavaa, sillä se tarjoaa pienen tauon syömishäiriön käskyistä - vähän niin kuin osastolla, mutta pienemmässä mittakaavassa. Nyt kun parempaa syömistä on takana hieman yli kaksi viikkoa, olen kuitenkin hyvin ristiriitaisessa tilanteessa. Toisaalta tästä olisi hyvä jatkaa, mutta houkutus lähteä jälleen vähentämään ruokamääriä on hyvin suuri. Huomenaamulla on myös pakko päästä vaa'alle.

8760 tuntia pikakelauksella

eli mitä tein ja koin vuonna 2013.

Tammikuu

• Vuoden vaihtuessa olin uuden ystäväni ja hänen miesystävänsä luona kylässä. Söimme tortilloja ja pelasimme lautapelejä. Ystäväni kertoi olevansa raskaana.
• Joululoman jälkeen jatkoin päiväosastolla (samoin kuin äsken mainitsemani ystävä).
• Sain ruveta käymään muutamilla luennoilla eli pystyin jatkamaan opintojani muutenkin kuin itsenäisiä töitä tekemällä.
• Aloitin ainejärjestömme hallituksessa.
• Katsoin fysioterapeutin ja omahoitajani kanssa kaksi videota, jotka oli kuvattu vuonna 2010 ollessani kokovuorokautisella osastolla. Suoritin molemmissa videoissa samat liikesarjat alusvaatteisillani, mutta erona oli noin 15 kilogrammaa. Itkin omahoitajalleni, etten enää koskaan halua olla yhtä lihava kuin jälkimmäisessä videossa.
• Katselin, kun ukkini laskettiin haudan lepoon. En itkenyt, vaikka olinkin hyvin surullinen.

Helmikuu

• Helmikuun alussa elämässäni tapahtui suuri muutos, sillä muutin pois kotoa. Sisustin pientä, mutta erittäin ihastuttavaa vuokra-asuntoani ja odotin yksin asumista pelonsekaisella innolla.
• Kävin katsomassa pikkuveljeni vanhojen tanssit.
• Söin päiväosastolla erittäin ahdistuneena laskiaispullan. Hoitaja kysyi, pystyinkö olemaan ylpeä itsestäni. En pystynyt.
• Hoitojaksoni päiväosastolla päättyi, sillä halusin jatkaa opiskelua täysipäiväisesti. Painoin melkein seitsemän kiloa enemmän kuin syksyllä, mutta yritin olla välittämättä siitä.
• Osallistuin kolmipäiväiseen opiskelijatapahtumaan Raumalla, mikä oli aikamoinen kokemus. Viikonloppuun mahtui paljon sekä naurua että itkua. Syöminen oli hankalaa, koska en pystynyt noudattamaan osastolta tuttua ruokarytmiä.

Maaliskuu

• Päiväosastojakson päätyttyä aloitin toista kertaa jalkautuvassa hoidossa, tällä kertaa uuden hoitajan kanssa. Harjoittelimme lähinnä lämpimän lounaan syömistä opiskelijaruokalassa.
• Matkustin äidin kanssa Turkuun, ja kävimme katsomassa The Voice of Finlandin livelähetystä. Osallistuin samalla reissulla eräälle ainejärjestökurssille.
• Olin elämäni ensimmäistä kertaa mukana mielenosoituksessa. Näpit irti opintotuesta!
• Eräs mielenkiintoinen ja melko suuritöinen kouluprojekti päättyi.
• Kävin Adam Lambertin konsertissa.

     

Huhtikuu

• Huhtikuussa ei tapahtunut hirveästi mitään ihmeellistä: opiskelua, töitä, ainejärjestötoimintaa, syksyn tuutorointiin valmistautumista, jalkautuvan hoitajan tapaamisia ja ystävien kanssa oleilua.

Toukokuu

• Vappupäivänä kävin Kaivarissa piknikillä opiskelukavereiden kanssa ja pysyttelin turvallisesti omissa salaattieväissäni.
• Selvisin ruotsin suullisesta kokeesta, joka oli erittäin nöyryyttävä kokemus.
• Seurasin innoissani jääkiekon MM-kisoja. Kävin katsomassa kaksi ottelua paikan päällä.
• Ainejärjestömme vuosijuhlat vaativat paljon aikaa ja vaivaa, mutta lopputulos oli erittäin onnistunut. Hermoilin kuitenkin syömistä ja päädyin jättämään jälkiruoan kokonaan väliin.
• Vietin kaksi päivää mökillä muiden ainejärjestömme hallituslaisten kanssa ja yllätin itseni heittämällä talviturkin. Syöminen sujui hyvin, mutta saunassa tunsin suurta inhoa kehoani kohtaan.

Kesäkuu

• Kesäkuu alkoi kolmilla ylioppilasjuhlilla. Makeisiin tarjottaviin en koskenut, mutta maistelin erilaisia voileipäkakkuja ja suolaisia piirakoita.
• Suoritin Avoimessa yliopistossa erään kurssin tenttiä lukuunottamatta. Olin liian paniikissa kyetäkseni menemään tenttiin, joten päätin jättää sen elokuulle.
• Tapasin ystäviä, joita en ollut nähnyt pitkään aikaan ja vierailin erään opiskelukaverin luona hänen kotiseudullaan.
• Jalkautuva hoito loppui. Painoni oli laskenut päiväosastojakson jälkeen vain pari kiloa, mikä oli aikamoinen epäonnistuminen saavutus.
• Olin yleisesti ottaen melko masentunut ja ahdistunut, eikä kesä oikein tuntunut miltään.

     

Heinäkuu

• Heinäkuussa tein töitä eli hoidin lapsia.
• Kävin Ruisrockissa katsomassa PMMP:tä, Kaija Koota ja Kerkko Koskinen Kollektiivia.
• Täytin 21 vuotta, mutta en pitänyt juhlia.
• Vietin äidin kanssa muutaman oikein mukavan päivän Tukholmassa.
• Rupesin pitämään blogia melkein vuoden tauon jälkeen.
• Kävin Rihannan konsertissa.
• Söin paljon jäätelöä, joka on lempiherkkuni.

     

Elokuu

• Lastenhoitotyöt jatkuivat elokuussa.
• Kävin katsomassa Robin Hoodin sydän -musikaalin Suomenlinnassa.
• Tapasin pitkästä aikaa lukioaikaisia ystäviä. Juttelimme kaikesta mahdollisesta ja teimme itse susheja, joista tuli oikein hyviä.
• Kolmen vuoden hoitosuhteeni syömishäiriöpoliklinikalla päättyi, koska tilanteeni jumitti paikallaan enkä ollut tarpeeksi motivoitunut nostamaan painoa.
• Tuutorointi alkoi elokuun lopussa, joten vietin paljon aikaa uusien fuksien kanssa.

     

Syyskuu

• Opinnot alkoivat syyskuun alussa, ja tuutorointi jatkui.
• Osallistuin melko aktiivisesti erilaisiin opiskelijatapahtumiin. Järjestämillemme fuksisitseille jätin kuitenkin menemättä, koska syöminen ahdisti.
• Kävin Loreenin keikalla.

Lokakuu

• Vietin lihatonta lokakuuta jättämällä punaisen lihan ja kanan pois ruokavaliostani.
• Koulujuttuja oli melko vähän, joten ehdin tehdä töitä.
• Kävin PMMP:n viimeisellä keikalla.
• Hoitosuhteeni psykiatrian poliklinikalla alkoi, ja teimme lääkärin kanssa alustavia suunnitelmia tulevan hoitoni suhteen.

Marraskuu 

• Lokakuun loputtua päätin luopua punaisesta lihasta ja kanasta lopullisesti.
• Matkustin äidin kanssa Tukholmaan katsomaan Bruno Marsia.
• Opintoja ja ainejärjestötoimintaa oli taas enemmän. Lisäksi sain koulusta hyviä uutisia, sillä minut hyväksyttiin vihdoin haluamaani suuntautumisvaihtoehtoon. Edellisenä syksynä valinta tyssäsi terveydelliseen tilanteeseeni ja tulevaan sairaslomaani, jota en lopulta virallisesti edes pitänyt.

     

Joulukuu

• Hoidin viimeiset koulutehtävät ja ainejärjestöjutut ennen lomaa.
• Joulukuuhun sisältyi yllättäen myös paljon jouluvalmisteluja ja -fiilistelyä.
• Ostin vaa'an ja loin siihen hyvin nopeasti viha-rakkaussuhteen.
• Kävin Sannin keikalla.
• Joulua vietin perinteiseen tapaan perheen kanssa mummolassa.
• Vuoden viimeinen päivä kului varsin rauhallisissa merkeissä: luin tenttikirjaa, valmistelin tätä postausta, kävin äidin kanssa nepalilaisessa ravintolassa syömässä ja katselin raketteja.

     

Oikein mukavaa alkanutta vuotta kaikille!