Kahdenlaista heikkouden tunnetta

Tänään oli rankka päivä. Eipä siinä sinänsä ole mitään ihmeellistä - onhan suurin osa päivistä ollut viime aikoina enemmän tai vähemmän rankkoja. Tällä kertaa kyse ei kuitenkaan ollut henkisestä uupumuksesta, vaan pitkästä aikaa olin fyysisesti aivan poikki, mikä toi mieleeni paljon ristiriitaisia tunteita ja muistoja.

Kaikki alkoi siitä, etten ehtinyt syödä välipalaa ennen kuin lähdin lastenhoitokeikalle. Hoidan nyt kesällä useamman perheen lapsia, ja tänään oli ohjelmassa reissu liikuntaseikkailupuisto HopLoppiin kahden pojan ja heidän äitinsä kanssa. Perheessä on puolivuotias vauva ja erittäin vilkas 3-vuotias, joten tällaiset reissut on helpompi tehdä kahden aikuisen voimin. Ennen varsinaista retkeämme kävimme hoitamassa asioita, ja kävelyä rattaiden kanssa kertyi melko paljon. Tämä toimi hyvänä alkulämmittelynä, sillä HopLopissa pääsinkin heti kiipeilemään ja konttaamaan 3-vuotiaan perässä ympäri seikkailualuetta äidin jäädessä pitämään vauvalle seuraa. Aluksi kyseinen puuha oli pelkästään hauskaa, ja mietin innoissani, että tässähän palaa samalla kätevästi kaloreita. Vajaan tunnin kuluttua olin kuitenkin jo hyvin väsynyt, ja polveni huusivat hoosiannaa putkissa ja muissa ahtaissa paikoissa konttaamisen jäljiltä.

Sain onneksi pitää pienen levähdystauon, kun vaihdoimme poikien äidin kanssa osia. En kuitenkaan ehtinyt istua kauaa, sillä vauva oli sen verran väsynyt ja kiukkuinen, että hänet oli parempi antaa pian takaisin äidin syliin. Tässä vaiheessa minulla oli jo varsin heikko olo ja toivoin lähinnä, ettei minua rupeaisi pyörryttämään. Loppuaika HopLopissa olikin täyttä tuskaa, ja tajusin välipalan skippaamisen olleen kaikkea muuta kuin fiksua - varsinkin, kun lounaskin oli jäänyt melko kevyeksi. Aluksi anorektinen puoleni oli tyytyväinen siitä, etten ollut syönyt liikaa, mutta pian se rupesi syyllistämään minua heikkoudestani. Kyllähän minun pitäisi jaksaa paremmin!

Kävellessämme bussipysäkille mietin, miten olin joskus kestänyt tällaista oloa päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Ihmettelin, miten olin jaksanut ilman lounasta nekin koulupäivät, jolloin olin päässyt vasta neljältä kotiin kahden liikuntatunnin jälkeen. Vaikka muistin tuon ajan olleen kaikkea muuta kuin helppoa ja onnellista, huomasin jälleen kerran kaipaavani takaisin anoreksia-kuplaani. Samoin tunsin jälleen kerran heikkoutta tajutessani, etten luultavasti enää kestäisi samanlaista kituuttamista. Miksi en enää pysty syömään yhtä vähän kuin muutama vuosi sitten? Miksi olen muuttunut laiskaksi ja lihavaksi? Mihin itsekurini on kadonnut? Näistä ajatuksista huolimatta söin autolle päästyäni rahkan ja kotona vielä kaksi palaa tomaatti-mozzarellapiirakkaa. Fyysinen heikkous kyllä helpotti, mutta psyykkinen heikkouden tunne paisui samaa tahtia vatsani kanssa. Olisipa siitä yhtä helppoa päästä eroon...

Hemmottelua (hyi, häpeä!)

Ostin toukokuussa Grouponista lahjakortin, jolla sai sekä rakennekynnet että ripsienpidennykset. Lahjakortti maksoi vain 49 euroa, ja ajattelin, että kesällä olisi kiva olla huolitellun näköinen ilman, että tarvitsee meikata. Tänään kävin sitten vihdoin lunastamassa tuon lahjakortin. Vielä aamulla toivoin, että voisin perua koko ajan, sillä enhän minä ansaitse tällaista hemmottelua. Pahan olon ja synkän sieluni pitäisi näkyä myös ulospäin. Olen kuitenkin erittäin tyytyväinen loppu-tulokseen ja yritän kovasti olla tuntematta syyllisyyttä siitä, että sallin itselleni jotain näin nättiä ja turhamaista.

Surullisten sanojen syleilyssä

Näitä on tullut kuunneltua viime aikoina:

"On paratiisi meillä täällä näin, 

vaan ei aina kaikki koe sitä näin.

Sillä faunin, peikon, keijunkin

suru joskus kiinni saa ja vie mukanaan."

"Ouch, I have lost myself again.
Lost myself and I am nowhere to be found.
Yeah, I think that I might break.
I've lost myself again and I feel unsafe."

  

 "Niin kuin pieniä polkuja ranteessa on, 

hihan alle ne piiloon jää. 

Eikä kukaan tiedä, et on onneton,
      kun ei sieluunsa nää. 

Niin kuin pieniä polkuja, risteilevii, 

jotka johtavat ei mihinkään. 

Mut se terä joka sydämessä on kii,

viiltää syvempään.

Ja aamulla taas hän on niin kuin muut.

Ja aamulla taas hän on niin kuin toisetkin."

"Haluat pois.
Et silti tiedä, missä hyvä ois
ja peität kaiken."

Mitä biisejä teillä on tapana kuunnella, kun olette surullisia/masentuneita/ahdistuneita?

P.S. Tämän päivän politapaaminen sujui aika hyvin, ja sain jonkin verran purettua ajatuksiani. Paino oli vähän noussut, mutta tällä hetkellä en jaksa välittää siitä. Sitä paitsi edellinen punnitus tapahtui eri aikaan ja vieläpä eri vaa'alla, joten tulos on vähintäänkin kyseenalainen... Lisäksi yritän muistuttaa itseäni siitä, että minähän haluan parantua, joten painonnousun pitäisi olla vain hyvä asia. 

Kuluneen kesän puntarointia

Huomenna menen pitkästä aikaa sh-polille tapaamaan kesälomalta palannutta hoitajaani, ja minun pitäisi jälleen kerran osata vastata kysymykseen: "Mitä sulle kuuluu?" Perusvastaukseni ovat tyyliä "Ei mitään ihmeellistä." "Ihan ok." "En mä oikein tiedä." Kyse ei ole siitä, ettenkö haluaisi kertoa rehellisesti kuulumisistani ja voinnistani. Jostain syystä tuo kysymys vain tuntuu aina niin kovin vaikealta - ikään kuin en itsekään tietäisi, meneekö minulla hyvin vai huonosti. Kai se johtuu siitä, että asioita voi aina katsoa niin monelta eri kantilta, ettei yksinkertaisia vastauksia ole.

Huomenna pitäisi joka tapauksessa päättää, minkälaisen version kerron kesästäni. Toisaalta voisin sanoa kesän menneen hyvin ja kertoa, kuinka olen opiskellut, tehnyt töitä, käynyt festareilla ja vieraillut Tukholmassa äitini kanssa. Aivan yhtä hyvin voisin kuitenkin todeta kesän sujuneen ahdistuneissa merkeissä. Onhan kesääni kuulunut ajanjaksoja, jolloin olen monta päivää peräkkäin lähinnä maannut sohvalla, itkenyt, katsonut televisiota ja pakottanut itseni tasaisin väliajoin syömään ja lukemaan tenttikirjoja. Olen miettinyt kuolemaa, ja vasempaan käsivarteeni on ilmestynyt pieniä punertavia naarmuja. Lomakuvissa kameraan katsoo kuitenkin hymyilevä tyttö. Ristiriitaista?

Syömisen sujumista on lähes yhtä vaikea arvioida ja kuvailla. Olen noudattanut ateriasuunnitelmaa poikkeuksellisen hyvin, syönyt pähkinöitä, grilliruokaa, paljon jäätelöä ja jopa pasta-annoksen ravintolassa. Lähes kaikki näistä epäonnistumisista ovat kuitenkin tapahtuneet äitini valvovien silmien alla. Yksin ollessani olenkin sitten laskenut kaloreita, vähentänyt syömistä ja supistanut sallittujen ruokien listaa.

Sitten on vielä se kolmas asia eli paino. Se ei ole kesän aikana juurikaan liikkunut suuntaan eikä toiseen. Alkukesästä suunnittelin, että voisin pitää syksyllä "Fifty and fabulous" -juhlat, sillä uskoin pystyväni ylittämään tuon hirveän 50 kilon rajan. Viime aikoina olen kuitenkin haaveillut ihan toisenlaisista numeroista.

Parasta varmaan kertoa kaikki nämä puolet tarinasta, kun huomenna istun pehmeään nojatuoliin tentattavaksi. Antaa sitten hoitajan vetää omat johto-päätöksensä tilanteestani.

001

Miksi anoreksian, masennuksen ja ahdistuksen äänet kuuluvat niin voimakkaina, kun omani kuuluu vain kuiskauksena tuulessa?

Sanoja on vaikea saada suusta ulos, mutta ehkä ajatukset on hyvä muuttaa edes kirjainjonoiksi bittiavaruuteen. Valitettavasti en voi luvata tälle tarinalle onnellista loppua, vaikka toivonkin kovasti, että joskus tulevaisuudessa hymyni olisi useammin aito.