Suurin osa teistä varmasti tietää, miten sosiaalisesti syrjäyttäviä sairauksia syömishäiriö ja masennus voivat olla. Itse koin tämän alkuvuodesta jälleen hyvin voimakkaasti, kun koulustressi painoi päälle ja pahensi oireiluani. Vaikka syömi-sen vähentäminen tuntuikin tuolloin hyvältä (tai ehkä pikemminkin ainoalta) ratkaisulta, huomasin kyllä, miten se heikensi sekä fyysistä että psyykkistä jaksa-mistani. Olin jatkuvasti väsynyt, ärtynyt, nälissäni ja kylmissäni, eikä minua juurikaan huvittanut olla kenenkään kanssa tekemisissä. Tuttujen kasvojen näke-minen yliopiston käytävällä tai bussipysäkillä tarkoittikin huonoa tuuria, sillä kaikki sosiaalinen kanssakäyminen vaati ylimääräistä ponnistelua. Muiden seuras-sa syöminen oli ehdoton no-no, ja muutenkin olisin halunnut sulkea silmäni laihoilta ja urheilullisilta ihmisiltä, joita näin jatkuvasti ympärilläni. Lisäksi ystävien tapaaminen olisi vienyt aikaa lähes pakonomaiselta opiskelulta, enkä kokenut ansaitsevani mitään, mistä olisi tullut hyvä mieli. Vanhempien luona käymistä välttelin myös ahkerasti, sillä heidän seurassaan olisin joutunut syömään ateriasuunnitelman mukaan - tai vaihtoehtoisesti kohdannut hyvin epämiellyt-tävän ristikuulustelun koskien syömistäni. Neljän seinän sisään linnoittautuminen tuntui siis varsin perustellulta, vaikka toisaalta tunsinkin itseni usein yksinäiseksi ja toivoin, että joku huomaisi, miten huonosti voin.
Vielä muutama viikko sitten sanoin psykologille, etten muista, milloin olisin viimeksi tuntenut oloni oikeasti hyväksi. Nyt tällaisia hetkiä on kuitenkin alkanut taas ilmestyä. Stressin helpottamisen myötä mielialani on ollut viime aikoina huomattavasti parempi, minkä ansiosta olen jaksanut viettää taas enemmän aikaa perheeni ja ystävieni kanssa. Sen sijaan, että olisin esimerkiksi istunut yksin kotona television ääressä, olen seurannut jääkiekkoa erilaisissa kisakatsomoissa ja tuntenut pitkästä aikaa oikeasti eläväni. Tällaisina hetkinä todellinen persoonani on päässyt esiin sairauksien takaa ja olen pystynyt vähäksi aikaa unohtamaan ongelmani.
Täytyy myöntää, että ruoka ja vaaka hallitsevat elämääni edelleen melko vahvasti, mutta pientä edistystä on tälläkin saralla sentään tapahtunut. Todisteena tästä voin ylpeänä kertoa, että kävin viime viikolla perheeni kanssa syömässä kolmen ruokalajin illallisen Senaatintorilla sijaitsevassa Sunn-ravintolassa. Kyseessä taisi olla peräti toinen kerta koko elämäni aikana, kun söin alku-, pää- ja jälkiruoan samalla kertaa. Olin etukäteen antanut itselleni luvan nauttia ateriasta, ja niin myös tein! Annokset olivat onneksi kohtuullisen kokoisia eikä niitä tarjoiltu aivan peräkkäin, joten kauheaa ähkyä ei tullut. Sitä paitsi ruoka oli todella hyvää!
