...ja sitten taas sama alusta. En siis itsekään tiedä, miten minulla menee. Voinko paremmin vai huonommin kuin kesällä? Entä jos vertaan tätä hetkeä viime syksyyn tai mietin tilannettani neljä vuotta sitten? Ongelmat ovat muuttaneet muotoaan, mutta onko niistä koskaan mahdollista päästä eroon?
Sunnuntaina olin äitini kanssa kaupungilla ja minulla oli mukavaa. Kävimme lounaalla eräässä aasialaisessa ravintolassa, kiertelimme kauppoja ja ostimme joulukoristeita. Välipalaksi söimme Ben & Jerry's -jäätelöä. Kotona koristelin pie-nen muovikuusen ja tein koulutehtäviä. Kuulostaa aika normaalilta ja huolettomalta elämältä.
Maanantaina minua ahdisti niin paljon, että itkin ja hyperventiloin yliopiston pihalla. Menin luentosaliin, mutta poistuin melkein saman tien vessaan itkemään. Matkalla kotiin pidättelin ratikassa kyyneliä. Illalla itkin vielä lisää ja kaivoin linkkarin esiin laatikosta. Ei kuulosta kovin normaalilta elämältä, huolettomasta nyt puhumattakaan.
Elämäni on siis aikamoista heilahtelua ääripäästä toiseen. Joinain päivinä olen menossa aamusta iltaan, kun taas välillä tekisi mieli nukkua koko päivä. Välillä olen toiveikas, mutta liian usein päässäni kaikuu "haluan kuolla". Vaikka kaikki olisi periaatteessa hyvin, aina löytyy syitä tuntea syyllisyyttä. Lisäksi aivan liian monet pienet ja mitättömät asiat ahdistavat (suuria ja merkittäviä en viitsi edes ajatella). Esimerkiksi vaatteiden viikkaaminen kaappiin on yhtä tuskaa, koska ne eivät ikinä asetu tarpeeksi siististi. Myös postissa tulevat ilmaislehdet ja mainokset ahdistavat - kaikki pitäisi lukea läpi ennen kuin ne voi heittää pois. Olen yksin-kertaisesti väsynyt tähän kaikkeen.
