Koska kaikki ovat varmasti jo saaneet yliannostuksen punaista ja ehkä vähän muutakin, hoidan joulukuulumisten kertomisen mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti. Tässä siis lyhyesti jouluni plussat ja miinukset:
PLUSSAT
Perinteiset joulujutut (Lumiukko, sauna yms.) olivat kunnossa.
Kuusi oli vielä koristelematta, kun saavuimme mummolaan - pääsin siis koristelemaan!
Söin jouluruokia eli porkkanalaatikkoa, lanttulaatikkoa, seitan"kinkkua" ja lohta melko hyvällä omallatunnolla.
Olin oikein tyytyväinen sekä saamiini että antamiini lahjoihin.
En ollut kovin ahdistunut tai stressaantunut.
Parasta oli taas kaikki ennen aattoa tapahtuva jouluhössötys, kuten kauppojen täyttyminen joulukoristeista, lahjojen hankkiminen, joulukalenterin luukkujen avaaminen ja joululaulujen kuunteleminen.
MIINUKSET
Tämä oli ensimmäinen joulu ilman ukkia.
Ei ollut lunta.
Perheemme tiiviiseen yhdessäoloon liittyy aina jonkin verran riitelyä.
En pystynyt syömään yhtäkään piparia, joulutorttua, suklaakonvehtia, kuivakakun palaa tai muuta jouluherkkua.
En ymmärrä, miten ihminen voi olla näin typerä. Oli kyseessä mikä tahansa asia, onnistun joka tapauksessa tekemään sen väärin. En tarkoita mitään pahaa, mutta pilaan silti asiat. Turha sanoa, että kaikki mokailevat, sillä ei kukaan tee yhtä paljon ja yhtä pahoja virheitä kuin minä. Kaikkien kannalta olisi parempi, jos minua ei olisi - ihan oikeasti.
Piipahdin Hakasalmen huvilassa tutustumassa Rasvaletti-näyttelyyn. 50-luvun valokuvia oli mukava katsella.
Kävin pitkästä aikaa Café Esplanadissa ja tilasin salaatin mozzarellalla ja herkkusienillä. En kuitenkaan pystynyt nauttimaan salaatistani vaan mietin koko ruokailun ajan, miten paljon olisi turvallista syödä. Mozzarellan määrä nimittäin kauhistutti minua. Myös vaalean leivän syöminen tuntui kauhean väärältä.
Kuljeskelin ympäri Stockan Herkkua ja tutkin ruokatarvikkeiden ravintosisältöjä. Tein anoreksian mielestä fiksuja ostoksia.
Tunnen, kuinka sairaus tiukentaa otettaan, mutta olen liian voimaton taistelemaan vastaan.
Palautin tänään viimeisen koulutyön ennen joulua, ja nyt on helpottunut olo. Selvisin syksystä, vaikka välillä oli hyvin vaikeaa. Esimerkiksi toissayö oli aivan kauhea: kirjoitin erästä raporttia reippaasti yli puolenyön, olin nälkäinen ja stressaantunut, nukahdin vihdoin hieman neljän jälkeen ja heräsin tunnin kuluttua paniikissa, koska toinen käteni oli täysin tunnoton. Sen jälkeen en enää nukku-nutkaan. Viime yönä sain onneksi kuitattua univelat nukkumalla hieman yli kymmenen tuntia.
Huomenna menen äidin kanssa elokuviin ja syömään. Illalla onkin sitten aine-järjestömme hallituskaronkka, jossa puretaan kulunutta vuotta, toivotetaan uudet hallituslaiset tervetulleiksi ja juhlistetaan vallanvaihtoa. Itse siirryn vuoden-vaihteen jälkeen hoitamaan varapuheenjohtajan tehtäviä. Alun perin lupauduin puheenjohtajaksi, mutta ymmärsin onneksi perua päätökseni ennen uuden halli-tuksen valintaa. Puheenjohtajana olisin varmasti stressannut aivan kauheasti!
Ensi viikolla on vielä tiedossa muutamia ainejärjestöjuttuja ja ainakin yhtenä päivänä töitä. Ei kuitenkaan mitään suurta. Jätin myös suosiolla yhden ison ja yhden pienemmän tentin tammikuulle, jotta pystyn valmistautumaan niihin rau-hassa. Joululomaani tulee siis kuulumaan myös jonkin verran opiskelua. Tämän viikonlopun ajattelin kuitenkin pyhittää ihan vain rentoutumiselle :)
Kävin tänään pitkästä aikaa vaa'alla, joka ei kertonut mitään yllättävää. Paino-lukeman näkeminen sai kuitenkin numerot pyörimään vinhaa vauhtia päässäni. Seitsemän kiloa normaalipainon alarajalle. Seitsemän kiloa painoon, johon ano-reksia olisi (ehkä edes hetken) tyytyväinen. Kumpikin tavoite tuntuu niin kaukai-selta, että tyydyn luultavasti nykyiseen tilanteeseen ja näytän kaikkien silmissä epäonnistujalta.
Tuleeko koko loppuelämäni olemaan tässä välitilassa elämistä..?
...ja sitten taas sama alusta. En siis itsekään tiedä, miten minulla menee. Voinko paremmin vai huonommin kuin kesällä? Entä jos vertaan tätä hetkeä viime syksyyn tai mietin tilannettani neljä vuotta sitten? Ongelmat ovat muuttaneet muotoaan, mutta onko niistä koskaan mahdollista päästä eroon?
Sunnuntaina olin äitini kanssa kaupungilla ja minulla oli mukavaa. Kävimme lounaalla eräässä aasialaisessa ravintolassa, kiertelimme kauppoja ja ostimme joulukoristeita. Välipalaksi söimme Ben & Jerry's -jäätelöä. Kotona koristelin pie-nen muovikuusen ja tein koulutehtäviä. Kuulostaa aika normaalilta ja huolettomalta elämältä.
Maanantaina minua ahdisti niin paljon, että itkin ja hyperventiloin yliopiston pihalla. Menin luentosaliin, mutta poistuin melkein saman tien vessaan itkemään. Matkalla kotiin pidättelin ratikassa kyyneliä. Illalla itkin vielä lisää ja kaivoin linkkarin esiin laatikosta. Ei kuulosta kovin normaalilta elämältä, huolettomasta nyt puhumattakaan.
Elämäni on siis aikamoista heilahtelua ääripäästä toiseen. Joinain päivinä olen menossa aamusta iltaan, kun taas välillä tekisi mieli nukkua koko päivä. Välillä olen toiveikas, mutta liian usein päässäni kaikuu "haluan kuolla". Vaikka kaikki olisi periaatteessa hyvin, aina löytyy syitä tuntea syyllisyyttä. Lisäksi aivan liian monet pienet ja mitättömät asiat ahdistavat (suuria ja merkittäviä en viitsi edes ajatella). Esimerkiksi vaatteiden viikkaaminen kaappiin on yhtä tuskaa, koska ne eivät ikinä asetu tarpeeksi siististi. Myös postissa tulevat ilmaislehdet ja mainokset ahdistavat - kaikki pitäisi lukea läpi ennen kuin ne voi heittää pois. Olen yksin-kertaisesti väsynyt tähän kaikkeen.
(Jätin tästä suosiolla pois kaikkia ihmisiä koskevat välttämättömyydet, kuten veden, ruoan ja unen.)
5 kirjaa, joita suosittelet
1. Torey Hayden: Tiikerin lapsi 2. Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen 3. Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut 4. Sophie Kinsella: Kevytkenkäinen kummitus 5. Anna-Leena Härkönen: Loppuunkäsitelty
(Valitsin tarkoituksella keskenään hyvin erilaisia kirjoja, jotta listasta tulisi mahdollisimman monipuolinen! Mukana onkin sekä koskettavia, viihdyttäviä että ajatuksia herättäviä teoksia.)
5 materialistista joululahjatoivetta
1. Teetä + teesiivilä (ei sellainen pallo)
2. James Bluntin Moon Landing -albumi
3.Härkäpapua sarvista -kirja
4. Uusi lompakko
5. Lahjakortti kauneushoitolaan
(Olipa vaikea keksiä joululahjatoiveita, kun en ollut juurikaan miettinyt koko asiaa ennen tätä. Lopulta tuli kuitenkin mieleen viisi asiaa, joista ilahtuisin kovasti!)
5 adjektiivia, jotka kuvaavat sinua
1. Herkkä
2. Itsekriittinen
3. Mukavuudenhaluinen
4. Tunnollinen
5. Analyyttinen
5 elämänohjetta, jotka antaisit muille
1. Tee asioita ex tempore - myös yksin!
2. Kiitä tai kehu muita ihmisiä aina, kun siihen on aihetta.
3. Kysy, jos et tiedä tai ymmärrä jotain.
4. Älä pese hampaita heti ruoan jälkeen vaan odota vähintään 30 minuuttia.
5. Pidä aina mukana nenäliinoja ja kosteuspyyhkeitä.
Olen käynyt vuosien varrella läpi monenlaisia vaiheita koskien suhtautumistani ruokaan. Välillä tuo suhde on ollut hyvinkin selkeä, kun taas välillä minua on revitty moneen eri suuntaan. Koskaan aikaisemmin en kuitenkaan ole joutunut tasapainoilemaan yhtä monimutkaisessa ruokaidentiteettien verkostossa kuin tällä hetkellä. Ainakin seuraavat identiteetit käyvät taistelua pääni sisällä:
1. Huoleton herkuttelija
Ennen sairastumistani en koskaan miettinyt syömistä sen kummemmin vaan kuuntelin nälkääni ja mielitekojani. Kauppojen leipämaistiaiset olivat mukavia yllätyksiä, ja vitsailin usein herkkujen menevän eri mahaan kuin oikean ruoan. Pystyin suhtautumaan syömiseen hyvin huolettomasti varmaan suurelta osin sen takia, että olin koko ikäni ollut alipainoinen eikä herkuttelu näkynyt painossani mitenkään. Tällä hetkellä pystyn syömään tiettyjä herkkuja (kuten jäätelöä) varsin huolettomasti, mutta esimerkiksi karkkipussin ostaminen tuntuu hyvin kaukaiselta ajatukselta.
2. Epäterveellisten ruokien välttelijä
Syömishäiriöni lähti liikkeelle elämäntaparemontista, johon kuului herkkulakko ja kuntosalikortin hankkiminen. Sanoisin, että sairauteni alkoikin ortoreksiana, sillä aluksi välttelin kaloripommien lisäksi myös suolaa ja sokerittomia limuja. Viime aikoina olen miettinyt erityisesti lisäaineiden epäterveellisyyttä.
3. Kalorien kyttääjä
Anorektinen ajatusmalli on hallinnut minua jo vuosien ajan vaihtelevalla intensi-teetillä. Tämän ajattelutavan mukaan vähempi on aina parempi ja aspartaami maailman paras keksintö. Käytän edelleen hyvin paljon light-tuotteita, vaikka en pidäkään niitä kovin terveellisinä. Tuntuu kuitenkin hyvin vaikealta valita esimer-kiksi tavallinen mehukeitto, kun vieressä on sokeroimaton vaihtoehto.
4. Kehosta huolehtija
Pyrin kiinnittämään koko ajan enemmän huomiota siihen, minkälaista ravintoa ja ravintoaineita kehoni todella tarvitsee. Pähkinät eivät ole kehoni vihollisia, vaikka niissä onkin runsaasti energiaa, eikä ruisleipää kannata vaihtaa vaaleaan höttöön, vaikka jälkimmäisessä sattuisikin olemaan viisi kaloria vähemmän.
5. Eläinten ja luonnon puolustaja
Noin vuosi sitten rupesin vähitellen siirtymään sekaruokavaliosta kohti kasvis-ruokavaliota. Syön edelleen kalaa, maitoa ja kananmunia, mutta jossain vaiheessa voisin ehkä luopua niistäkin. Syyni kasvisruoan suosimiseen ovat lähinnä eko-logisia ja eettisiä. Kasvisruokavalioon tutustuminen on auttanut minua kokeile-maan uusia ruokia ja lisäämään lämpimien aterioiden syömistä.
Mietin siis edelleen ruokaa hyvin paljon, ja syömiseen liittyvien valintojen tekeminen on usein vaikeaa. Olen kuitenkin jo sen verran terve, että uskon syömi-seni näyttävän ulkopuolisen silmin täysin normaalilta - syön säännöllisesti, ja annoskoot ovat kunnossa. Suurin haasteeni tällä hetkellä onkin saada selkiytettyä suhdettani ruokaan.
Koin tänään (tai virallisesti eilen) jotain hyvin harvinaista. Huomasin nimittäin lounaan jälkeen, että minulle tuli ruoasta ja sen sisältämästä energiasta todella hyvä olo - ei syyllisyyttä, ahdistusta tai turvonnutta oloa. Ei myöskään pelkoa siitä, että pian olisi taas nälkä. Tuntui oikeasti ihanalta saada vatsa täyteen lämmintä linssi-keittoa ja pehmeää ruisleipää valkosipulilevitteellä. Siitä tuli ihan erilainen olo kuin kylmästä salaatista, jota yleensä syön lounaaksi.
Aikaisemmin lämpimän ruoan syöminen ei ollut minulle mikään ongelma, mutta viime aikoina siitä on alkanut muodostua sellainen. Vanhempieni luona ja muuten-kin äitini seurassa pystyn kyllä edelleen syömään lämpimiä ruokia kuten ennenkin, mutta koulussa siitä on tullut aikamoinen kynnyskysymys. Myös kotona turvaudun salaatin lisäksi yhä useammin leipään, puuroon, viiliin ja hedelmiin "oikean" ruoan jäädessä yhä vähemmälle.
Harjoittelin viime keväänä lämpimän koululounaan syömistä jalkautuvan hoitajan kanssa, mutta yksin kyseisen tavan toteuttaminen on tuntunut hyvin haasta-valta. Haluaisin kuitenkin kovasti päästä eroon siitä pakonomaisesta ajatuksesta, ettei koulun ruokalassa saa syödä muuta kuin salaattia tai leipää. Suurimpana esteenä tuntuu tällä hetkellä olevan pelko siitä, mitä muut ajattelevat, jos muutan syömistottumuksiani koulussa. Tiedän, että tämä on todella typerä ajatus, mutten haluaisi "epäonnistua" muiden nähden. Jostain syystä minulla kuitenkin on hyvin voimakas tunne siitä, että koska ystäväni tietävät sairaudestani, minun täytyy myös käyttäytyä kuin syömishäiriöinen.
Onko kellään muulla ollut samanlaisia ajatuksia, ja miten olette päässeet niistä eroon (jos olette)? Omalla kohdallani tilannetta ei yhtään helpota se, että eräs hyvin hoikka ja urheilullinen opiskelijakaverini syö lähes aina salaattia. Hänkin on aikoi-naan sairastanut anoreksiaa, ja huomaan tarkkailevani hänen syömisiään vielä tarkemmin kuin muiden ja vertailevani itseäni jatkuvasti häneen.
P.S. Vielä pari päivää sitten vauvanruokadieetin aloittaminen tuntui parhaalta idealta koskaan, mutta nyt olen aika lailla luopunut ajatuksesta. Hyvä niin.
Elämä tuntuu taas vaihteeksi raskaalta, ja pelkään todella paljon, etteivät asiat tule koskaan muuttumaan. Inhoan itseäni enkä haluaisi olla näin heikko, mutta jostain syystä en vain osaa muutakaan. Kaikki mitä teen on väärin. Kaikki mitä sanon on väärin. Kaikki mitä ajattelen on väärin. Minä olen väärin.
Tulin viettämään viikonloppua vanhempieni luo, mutta haluaisin jo nyt takaisin omaan kotiini. Stressiä ja ahdistusta on muutenkin ihan tarpeeksi, joten en millään jaksaisi kuunnella äitini työhuolia tai vanhempieni riitelyä. Haluaisin vain olla yksin, noudattaa omaa vuorokausirytmiäni ja syödä oman mieleni mukaan. Täällä ei voi edes itkeä rauhassa.
Eilen illalla laitettuani laastarin tykyttävään käsivarteeni ja tultuani taas hieman enemmän järkiini, päätin alkaa etsiä myös henkisiä laastareita. Löysinkin monia tsemppaavia viestejä, joista osan olen saanut potilastovereilta ja osan ystäviltäni vuosien varrella. Tässä muutamia pätkiä löytämistäni ihanista viesteistä:
"Mä uskon suhun Sunny, mä todellakin
uskon että sä pystyt selättämään tän sairauden ja mä haluan vielä painottaa
miten hoikka sä vielä olit täältä osastolta lähtiesssäsi sun ei enään pidä
laihtua - sun pitää syödä!"
"Pidä rakas huolta itsestäsi ja muista,
ettet ole kellekään taakka vaan ihana ja rakastettava ihminen, josta myös muut
saa tukea!"
"Mut välitän susta ja haluun, et sä
paranet. Täysin. Mutta just siinä tahdissa, kuin itse kykenet, ei kenenkään
painostukset mitään auta, päinvastoin."
"Sun pitää muistaa olla olematta oman
onnesi ja ilosi tiellä, et ole tyhmä tai tylsää seuraa - tyhmää on ainoastaan
se, ettet anna muille mahdollisuutta tutustua suhun!"
"Tsemppiä tulevaisuuteen! Pidä tavoitteesi kirkkaana mielessä, mitä OIKEASTI haluat elämältäsi, myös vaikeina hetkinä. Älä palaa vanhoihin kaavoihin ahdistuksen tullessa, ne eivät johtaneet mihinkään hyvään, sen olet varmaan kokenut, eivätkä johda edelleenkään. Olet vahva, olet tehnyt kovasti töitä ja uskon että elämällä on vielä paljon tarjottavaa sinulle terveenä!"
"Olet Sunny kulta niin valtavan kaunis,
huomaavainen ja älykäs. Sussa on enemmän empatiaa ja herkkyyttä, kuin ihmisellä
voi vain olla."
"Elämällä on sulle vielä paljon hyvää
annettavaa ja mä en aio antaa sun unohtaa sitä, halaus<3"
"Tsemppiä Sunny! Oot tosi elämäniloinen persoona ja luot positiivista ilmapiiriä ympärillesi. Pidä kiinni näistä ominaisuuksista, äläkä anna syömishäiriön viedä niitä sulta pois."
"Sä oot, kulta, onneks niin hyvin jo
kuitenkin parantunut, että tajuut onneks itekin, ettei laihdutus ratkaise
mitään. Tai, mistä mä tiedän tai oon mitään sanomaan, ku en tiä näistä jutuista
mitään. Mut sen mitä musta tuntuu, et mä sua tunnen, niin sussa on kyllä
voimaa!"
"Paljon tsemppiä ja voimia Sunnylle! Olet ollut ihanan positiivinen (vaikka susta ei varmaan ole aina siltä tuntunutkaan) ja tsempannut muitakin vaikeina hetkinä :)"
"hyvä pupu, et pystyt kuitenki
läppää heittää tosta asiasta! kelaa, joku päivä sä vielä voit niin hyvin, et sä
et muuta teekään, ku heität läppää siitä -ja oot 100% läppiesi takana :) usko
pois, se päivä koittaa vielä."
Lisäksi löysin lapun, jonka olen itse kirjoittanut itselleni:
"Älä anna periksi ennen kuin olet edes kokeillut toisenlaista tapaa elää ja syödä. Laihduttaminen ei tule koskaan tuomaan pitkäaikaista onnea, mutta jokin muu asia voi sen tuoda."
Kuten varmasti huomasitte, olen saanut aivan valtavasti tukea ja kannustusta tämän kamppailun keskellä. Haluaisinkin jakaa sitä eteenpäin, joten omistan tämän laulun kaikille teille lukijoille <3
