Huomenna menen pitkästä aikaa sh-polille tapaamaan kesälomalta palannutta hoitajaani, ja minun pitäisi jälleen kerran osata vastata kysymykseen: "Mitä sulle kuuluu?" Perusvastaukseni ovat tyyliä "Ei mitään ihmeellistä." "Ihan ok." "En mä oikein tiedä." Kyse ei ole siitä, ettenkö haluaisi kertoa rehellisesti kuulumisistani ja voinnistani. Jostain syystä tuo kysymys vain tuntuu aina niin kovin vaikealta - ikään kuin en itsekään tietäisi, meneekö minulla hyvin vai huonosti. Kai se johtuu siitä, että asioita voi aina katsoa niin monelta eri kantilta, ettei yksinkertaisia vastauksia ole.
Huomenna pitäisi joka tapauksessa päättää, minkälaisen version kerron kesästäni. Toisaalta voisin sanoa kesän menneen hyvin ja kertoa, kuinka olen opiskellut, tehnyt töitä, käynyt festareilla ja vieraillut Tukholmassa äitini kanssa. Aivan yhtä hyvin voisin kuitenkin todeta kesän sujuneen ahdistuneissa merkeissä. Onhan kesääni kuulunut ajanjaksoja, jolloin olen monta päivää peräkkäin lähinnä maannut sohvalla, itkenyt, katsonut televisiota ja pakottanut itseni tasaisin väliajoin syömään ja lukemaan tenttikirjoja. Olen miettinyt kuolemaa, ja vasempaan käsivarteeni on ilmestynyt pieniä punertavia naarmuja. Lomakuvissa kameraan katsoo kuitenkin hymyilevä tyttö. Ristiriitaista?
Syömisen sujumista on lähes yhtä vaikea arvioida ja kuvailla. Olen noudattanut ateriasuunnitelmaa poikkeuksellisen hyvin, syönyt pähkinöitä, grilliruokaa, paljon jäätelöä ja jopa pasta-annoksen ravintolassa. Lähes kaikki näistä epäonnistumisista ovat kuitenkin tapahtuneet äitini valvovien silmien alla. Yksin ollessani olenkin sitten laskenut kaloreita, vähentänyt syömistä ja supistanut sallittujen ruokien listaa.
Sitten on vielä se kolmas asia eli paino. Se ei ole kesän aikana juurikaan liikkunut suuntaan eikä toiseen. Alkukesästä suunnittelin, että voisin pitää syksyllä "Fifty and fabulous" -juhlat, sillä uskoin pystyväni ylittämään tuon hirveän 50 kilon rajan. Viime aikoina olen kuitenkin haaveillut ihan toisenlaisista numeroista.
Parasta varmaan kertoa kaikki nämä puolet tarinasta, kun huomenna istun pehmeään nojatuoliin tentattavaksi. Antaa sitten hoitajan vetää omat johto-päätöksensä tilanteestani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti