Tänään oli rankka päivä. Eipä siinä sinänsä ole mitään ihmeellistä - onhan suurin osa päivistä ollut viime aikoina enemmän tai vähemmän rankkoja. Tällä kertaa kyse ei kuitenkaan ollut henkisestä uupumuksesta, vaan pitkästä aikaa olin fyysisesti aivan poikki, mikä toi mieleeni paljon ristiriitaisia tunteita ja muistoja.
Kaikki alkoi siitä, etten ehtinyt syödä välipalaa ennen kuin lähdin lastenhoitokeikalle. Hoidan nyt kesällä useamman perheen lapsia, ja tänään oli ohjelmassa reissu liikuntaseikkailupuisto HopLoppiin kahden pojan ja heidän äitinsä kanssa. Perheessä on puolivuotias vauva ja erittäin vilkas 3-vuotias, joten tällaiset reissut on helpompi tehdä kahden aikuisen voimin. Ennen varsinaista retkeämme kävimme hoitamassa asioita, ja kävelyä rattaiden kanssa kertyi melko paljon. Tämä toimi hyvänä alkulämmittelynä, sillä HopLopissa pääsinkin heti kiipeilemään ja konttaamaan 3-vuotiaan perässä ympäri seikkailualuetta äidin jäädessä pitämään vauvalle seuraa. Aluksi kyseinen puuha oli pelkästään hauskaa, ja mietin innoissani, että tässähän palaa samalla kätevästi kaloreita. Vajaan tunnin kuluttua olin kuitenkin jo hyvin väsynyt, ja polveni huusivat hoosiannaa putkissa ja muissa ahtaissa paikoissa konttaamisen jäljiltä.
Sain onneksi pitää pienen levähdystauon, kun vaihdoimme poikien äidin kanssa osia. En kuitenkaan ehtinyt istua kauaa, sillä vauva oli sen verran väsynyt ja kiukkuinen, että hänet oli parempi antaa pian takaisin äidin syliin. Tässä vaiheessa minulla oli jo varsin heikko olo ja toivoin lähinnä, ettei minua rupeaisi pyörryttämään. Loppuaika HopLopissa olikin täyttä tuskaa, ja tajusin välipalan skippaamisen olleen kaikkea muuta kuin fiksua - varsinkin, kun lounaskin oli jäänyt melko kevyeksi. Aluksi anorektinen puoleni oli tyytyväinen siitä, etten ollut syönyt liikaa, mutta pian se rupesi syyllistämään minua heikkoudestani. Kyllähän minun pitäisi jaksaa paremmin!
Kävellessämme bussipysäkille mietin, miten olin joskus kestänyt tällaista oloa päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Ihmettelin, miten olin jaksanut ilman lounasta nekin koulupäivät, jolloin olin päässyt vasta neljältä kotiin kahden liikuntatunnin jälkeen. Vaikka muistin tuon ajan olleen kaikkea muuta kuin helppoa ja onnellista, huomasin jälleen kerran kaipaavani takaisin anoreksia-kuplaani. Samoin tunsin jälleen kerran heikkoutta tajutessani, etten luultavasti enää kestäisi samanlaista kituuttamista. Miksi en enää pysty syömään yhtä vähän kuin muutama vuosi sitten? Miksi olen muuttunut laiskaksi ja lihavaksi? Mihin itsekurini on kadonnut? Näistä ajatuksista huolimatta söin autolle päästyäni rahkan ja kotona vielä kaksi palaa tomaatti-mozzarellapiirakkaa. Fyysinen heikkous kyllä helpotti, mutta psyykkinen heikkouden tunne paisui samaa tahtia vatsani kanssa. Olisipa siitä yhtä helppoa päästä eroon...
Niin tuttua toi että vanhoja riippuvuuksiaan ja elämää niiden riivaamana alkaa romantisoimaan. :/ Ja vaikka hyviä muistoja ei juuri edes ole, päinvastoin, lähinnä traumansekaisia. Täytyy vain pysyä lujana itselleen ja muistaa, että tiedän nyt jotain sellaista mitä en silloin tiennyt.
VastaaPoistaNiinpä! Onneksi mun terve puoli osaa kuitenkin iloita siitä, että olen päässyt edes tähän pisteeseen :) Kaipuu siihen vanhaan johtuu mun kohdalla varmaan lähinnä siitä, että silloin ongelmiin tuntui olevan yksinkertainen ratkaisu: laihduttaminen. Nyt asiat on paljon monimutkaisempia, kun se pakoreitti on jo monta kertaa osoittautunut toimimattomaksi, mutta silti sitä haluaisi parempien keinojen puuttuessa kokeilla vielä kerran...
PoistaHeippa, sattumalta eksyin blogiisi ja voi että kun pystyn samaistumaan noihin sun tunteisiin. Onneksi nykyään ei enää samalla tavalla hallitse nuo tunteet, mutta muistan kyllä. Varmaan tuun aina muistamaan ton ristiriidan. Se on raastavaa.
VastaaPoistaEi sun pidä fyysisesti jaksaa yhtään enempää. Oot ihminen ja sun keho ja mieli(jotka ei millään lailla oo kii sun ahkeruudesta) huusi lepoa. Ja ihmekkös jos olit syönyt vähän alakanttiin ja ties mitä oot antanut kehos viime vuosien aikana sietää. Lupaan sulle, että pystyisit palata vanhaan näännyttämiskierteeseen, pelon alla ja siihen pakottavuuskierteeseen päästessä se ei enää oo lainkaan vaikeaa. Mutta etkö halunnut siitä ulos. Valitsit vaikeamman tien ja joudut tapella noiden kahden puoles kanssa. Voi kun se ois helpompaa. Tuntuu siltä, että aina kun toimii niin että tuntuu pahalta, tietää toimivansa oikein. Se ei tunnu palkitsevalta. Ja on hankalaa. Mutta sen on helpotuttava. :) Voimia iltaan!:)
On tosiaan hyvin hankalaa taistella paranemisen puolesta, kun samaan aikaan tuntuu, että pitäisi toimia juuri päinvastoin! Sen takia mä olenkin nyt pari vuotta seilannut jossain sairauden ja terveyden rajamaastossa, mikä on hyvin turhauttavaa :/
PoistaKiitos paljon tsemppaavasta kommentista ja voimia myös sulle! Muistan sut osastolta suloisena ja positiivisena tyttönä :)