Kesän alussa pidetyssä hoitokokouksessa sovimme lääkärini ja hoitajani kanssa, että pyrkisin nyt kesän aikana nostamaan painoa edes muutaman kilon. Lupasinkin tuolloin ties kuinka monetta kertaa, että ryhtyisin noudattamaan ateriasuunnitelmaani paremmin ja syömään enemmän. Lääkäri myös varasi minulle valmiiksi ravitsemusterapia-ajan nyt elokuulle, jotta voisimme ravitsemusterapeutin kanssa katsoa, miten paljon painoni olisi noussut ja pitäisikö ateriasuunnitelmaan tehdä lisäyksiä. Maanantaina astelinkin ravitsemusterapeutin vastaanotolle, mutta painonnostotavoitteet ja lupaukset paremmasta syömisestä olivat unohtuneet jo aikoja sitten.
Koska ateriasuunnitelman läpikäyminen ja hiominen tuntui sekä minusta että ravitsemusterapeutista tässä tilanteessa varsin turhalta, puhuimme lähinnä nykyisestä voinnistani ja paranemismotivaatiostani. Vaikka keskustelun sävy olikin omalta osaltani melko toivoton enkä kokenut mitään hienoja valaistumisia, ravitsemusterapeutin kanssa oli mukava jutella pitkästä aikaa. Rehellisesti sanottuna olen usein kokenut saavani enemmän irti hänen kanssaan käymistäni keskusteluista kuin tapaamisista omahoitajani kanssa.
Kun kerroin kuluneesta kesästä ja tulevasta syksystä, ravitsemusterapeutti totesi, että hänen mielestään on jännä, miten minussa on kaksi aivan erilaista puolta. Toista hän nimitti tarmokkaaksi ja toista alakuloiseksi, ja pystyin hyvin ymmärtämään, mitä hän tarkoitti. Keskustelimme myös siitä, mitä tulee tapahtumaan, jos painoni ei ole noussut seuraavaan hoitokokoukseen mennessä. Siinä tapauksessa minut luultavasti siirretään yleispsykiatrian puolelle, koska motivaationi ei katsota riittävän sh-polilla jatkamiseen. Ainakaan tällä osa-alueella tarmokas puoleni ei siis näytä olevan kovin vahvoilla.
Sinänsä on vähän hassua, että minua ollaan juuri nyt potkimassa ulos sh-polilta, sillä tämä on ensimmäinen kerta, kun painoni ei ole juurikaan laskenut (päivä)osastojakson jälkeen. Olen siis onnistunut noudattamaan ateriasuunnitelmaa paremmin kuin aikaisemmin. On kuitenkin totta, ettei paranemisprosessini ole varsinaisesti edistynyt: lähinnä olen vain ollut liian väsynyt hilatakseni painoani sen paremmin ylös- kuin alaspäinkään. En siis ole aktiivisesti tavoitellut laihtumista, mutten myöskään ole pyrkinyt nostamaan painoa, mikä on näkynyt siinä, että vanhempieni seurassa olen syönyt jotakuinkin ateriasuunnitelmani mukaan ja yksin ollessani taas pysytellyt kevyemmällä ja turvallisemmalla linjalla.
Tällä hetkellä koenkin olevani aikamoisessa umpikujassa, ja syöminen tuntuu melko toissijaiselta ongelmalta masennukseen ja ahdistukseen verrattuna. Tässä mielessä yleispsykiatrian puolelle siirtyminen voisikin olla ihan hyvä asia. Kerroin tämän myös ravitsemusterapeutille, joka muistutti minua tapansa mukaan siitä, että mieliala voi parantua jo pelkän aliravitsemustilan korjaantumisen myötä. Pelkään kuitenkin pahoin, etten koskaan tule saavuttamaan normaalipainoa, jos en ensin pääse kunnolla käsittelemään mieltäni piinaavia asioita. Tässä kohtaa minun ja hoitotahon näkemykset menevät aina ristiin, ja toiveeni Kelan terapiatuen hakemisesta on jo useaan otteeseen torpattu toteamalla, että paino pitäisi ensin saada normaalilukemiin. Vasta sitten on aika hoitaa pää kuntoon. Ymmärrän kyllä, että hyvin alhaisessa painossa on järkevää keskittyä vain syömiseen ja painon nostamiseen, mutta minä olen jo kaukana alimmasta painostani. En siis oikein ymmärrä, miksi en voisi jo aloittaa asioiden työstämistä terapiassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti